Se ettei ole neljään vuoteen kunnolla nukkunut, on kaiken aikaa tuskastunut, peloissaan, usein kipuileva, surullinen ja joskus jopa tuskallisen ahdistunut alkaa näkyä ihmisessä... olen onnellinen ja tyytyväinen siitä mitä olen saavuttanut, rakastan lapsiani ylitse kaiken ja miestäni myös... joskus olen vain niin väsynyt ja urautunut tähän kaikkeen.

Hoidan lapset, kotiakin hyvinä päivinä, en kuitenkaan tunne olevani kotiäiti tyyppiä... tahdon myös toteuttaa itseäni ja omia unelmiani, nyt se kuitenkin pelottaa. En enää ole varma mitä elämältä haluan, en enää tiedä mihin suuntaan menisin. Kotona olisi hyvä olla, piilossa kaikelta maailmalta, mutta toisaalta haluaisin jo päästä mukaan "aikuisten elämään". Olen ahdistunut tähän tilanteeseen, omaan jahkailuuni, omaan vellovaan suruuni ja murheeseen... elämä voisi jo alkaa kirkastua ja näyttää aurinkoa tännekin suunnalle...